Sanotaan, että koulukiusaaminen jättää arvet. Onko se näin?
Tää ajatus pyörähti mulle yhtenä päivänä päähän pitkästä aikaa. Aattelin, et haluaisin kertoa teille minun kokemuksen tästä asiasta, koska tästä aiheesta ei voija koskaa puhua liikaa.
Oon miettiny välillä, että jättääkö kiusaaminen muka arvet, en oo omalla kohalla sitä huomannu, kunnes hoksasin, että enhä mie olis tämmönen välttis jos minua ei olis kiusattu.
Yleensä kiusaaminen johtuu erilaisuudesta, tai kateudesta kiusattua kohtaan. Veikkaan, että minuun kohistunu kiusaaminen johtu erilaisuudesta. Ja loppujen lopuksi oli pinttyny tapa. Olin aina se, jolla oli toisten vanhat pyörät ja siitä vasta kiusaajilla riemu repesi. Olin se joka kulki muiden vanhoissa vaatteissa, olin se jolla kasvo hampaat kieroon, olin se joka oli opetettu olemaan rehellinen, olin se jolla oli erilainen nimi, olin se jota kohtaan kaikki kiusaaminen kohistu.
Mun tarina kiusaamisesta lähti ekalla luokalla, minut oli opetettu olemaan rehellinen, ja minun mielestä oli oikein kertoa jos joku kiusasi toisia, kirosi tai varasti toisten tavaroita. Sillon minua katottiin kieroon, alettiin haukkumaan ja kiusaamaan. Todella moni kiusaamistapaus on päätynyt kiusatun itsemurhaan, tai vähintäänki masennukseen ja hoitoihin joutumiseen. Minun kohalla näin ei onneksi ole käyny.
Minua kiusattiin lähes koko peruskoulu, sillon sitä ei ajatellu, mutta se paheni aina, ku yritin olla rehellinen ja toimia oikein. Eräänki kerran, ku olin päättäny ekalla luokalla mennä kertoon välituntivalvojalle, että henkilö x kirosi ja töni henkilöä xx, nii sana siitä kiiri henkilön x korviin ja pahensi minun kiusaamista. Sain nimen juorukello, ja siitä se lähti. Minua alettiin pilkkaamaan, kuiskittiin selän takana ja syrjittiin joukosta.
Kiusaaminen ei kuitenkaa jatkunu päivästä toiseen vaan aina ku tuli hyvä hetki ja aihetta kiusaamiseen. Tästä johtuen minusta tuli hieman ujo, en uskaltanu vastata tunnilla, ku pelkäsin, että vastaan väärin ja nauretaan. Talvisin ku leikittiin luokan kesken vuorenvallotusta, pojat vs tytöt, olin se joka ei koskaan päässy vuoren huipulle, koska minua tönittiin koko ajan alas. Liikuntatunneilla olin se joka valittiin viimesenä joukkueeseen. Silti mulla on ollu aina kavereita, joitten kanssa oon voinu olla.
Pahimpia kolauksia jotka on pysyny mielessä on esim ne, kun yhtenä vuonna ystävänpäivän tienoilla koko luokka teki ystävänpäiväkortteja toisille, niin mieki tein. Olin kuitenki just ystävänpäivänä pois koulusta, joten annoin omat kortit myöhemmin ku tulin kouluun ja katoin tietenki myös omaan pulpettiin, keltä oon saanu kortteja. Minun pulpetissa ei kuitenkaan ollu yhtään korttia. Kuuntelin vain ku kaikki muut ympärillä kehuskeli kortti määrällä mitä oli saanu.
Aina joulusin ku väserreltiin kortteja ja vietiin ne sellasen laatikkoon josta opettaja sitte jako niitä yksitellen, ja siinä mie itku kurkussa aina kuuntelin, ku kaikki sai paljon kortteja ja itellä oli naaman eessä se kaks, kolme korttia. Myös se yks aamu kouluun tullessa, käytävälle astuttua alko kuuluun vaan ”ebola tulee” tämä hetki oli viimisimpiä kiusaamistilanteita, ennenkö asiaan puututtiin.
Aivan kiusaamisen alkuaikoina, jos näin voi sanoa. Olin se johon kiusaaminen kohistu, sitten tuli toinenki tyttö jota alettiin kiusamaan. Loppujen lopuksi kiusaajat oli vaihtunu aivan uusiin tyyppeihin ja koko luokka oli koko ajan sotajalalla. Minun kiusaaminen päätty kaheksannen luokan keväällä, kun kerranki joku puuttu asiaan. Ja se henkilö, joka asiaan puuttu oli aikasemmin kiusannu minua muitten mukana, hän meni sitte kertomaan asiaa eteenkäsin, näin ainaki olen ymmärtäny. Sitä ennen en ollu sanonu ite sanaakaan koko asiasta, elin vain sen kanssa.
Tänä päivänäkään en oo unohtanu kokemaani kiusaamista, mutta en oo katkera mitenkään ketään kohtaa. Kiusaaminen on muuttanu minut tällaseksi joka oon nyt. Mulla on paljon ihmisiä ympärillä ja kaikki pittää minusta tämmösenä, joka oon tänään.
Vastaa